LAPSUUSIÄN LIHAVUUDEN HOIDON TOTEUTUMINEN JA PITKÄAIKAISSEURANNAN TULOKSET JULKISESSA TERVEYDENHUOLLOSSA

Heidi Heikkilä1, Lyydia Lahtinen1,5, Kristiina Lakso1, Reija Autio2, Salla Kuusela1,3, Sauli Palmu1,3, Antti Saari4, Kalle Kurppa1,3,5, Linnea Aitokari1,5,6 

1Lasten, nuorten ja äitien terveyden tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto, 2Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto, 3Lastentautien yksikkö, Tampereen yliopistollinen sairaala, Pirkanmaan hyvinvointialue, 4Lastentautien yksikkö, Kuopion yliopistollinen sairaala, 5Keliakiatutkimuskeskus, Tampereen yliopisto, 6Valkeakosken terveyskeskus, Pirkanmaan hyvinvointialue  

Lapsuusiän lihavuus on noussut maailmanlaajuiseksi haasteeksi. Erilaisten konservatiivisten hoitomenetelmien tehokkuus on osoittautunut vaihtelevaksi, ja lihavuuden hoidon toteutuminen ja pitkäaikaisvaikuttavuus julkisessa terveydenhuollossa tunnetaan huonosti. Tutkimme näitä asioita julkisesta terveydenhuollosta kerätyssä laajassa retrospektiivisessä potilasaineistossa.  

Keräsimme potilaskertomustiedot 849 lapselta (mediaani-ikä 11 vuotta, 43 % tyttöjä), joita oli tutkittu lihavuuden vuoksi perusterveydenhuollossa ja/tai Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuosina 2002–2020. Pitkän aikavälin hoitotulokset kerättiin sairaskertomuksista ja kansallisista rekistereistä heinäkuuhun 2025 asti.  

Kokonaisuudessaan 65 % lapsista ohjattiin erikoissairaanhoitoon ja loput hoidettiin perusterveydenhuollossa. Vähintään yksi jatkohoitokäynti lihavuuden vuoksi toteutui 75 prosentilla potilaista. Näistä käynneistä 45 % oli ravitsemusterapeutin, 45 % lääkärin, 41 % kouluterveydenhoitajan, 33 % muiden hoitajien kuten diabeteshoitajan tai unihoitajan, 8 % fysioterapeutin ja 2 % psykologin käyntejä. Vaikean lihavuuden hoito oli pääsääntöisesti intensiivisempää ja moniammatillisempaa. Seurannan päättyessä potilaiden mediaani-ikä oli 24,2 ± 5,2 vuotta. Lihavuus jatkui aikuisuuteen 65 prosentilla ja yleisimpiä potilaille kehittyneitä liitännäissairauksia olivat tuki- ja liikuntaelinsairaudet (18 %), rasvamaksa (15 %), tyypin 2 diabetes (9 %), verenpainetauti (7 %) ja dyslipidemia (6 %). Lihavuusleikkaus oli tehty 1 prosentille ja lihavuuslääke määrätty 4 prosentille potilaista. Riskitekijöitä lihavuuden jatkumiselle aikuisuuteen olivat korkeampi ISO-BMI (ristitulosuhde 2,51; 95 % luottamusväli 1,76–3,58; p<0,001), vaikea lihavuus (2,57; 1,78–3,72; p<0,001) ja korkeampi ikä (1,15; 1,10–1,21; p<0,001) ensimmäisellä lihavuuteen liittyvällä lääkärikäynnillä sekä ensimmäisen asteen sukulaisen lihavuus (3,40; 1,61-7,20; p=0,001). 

Lihavuuden hoito toteutui julkisessa terveydenhuollossa vaihtelevasti. Hoidosta huolimatta lihavuus jatkui aikuisuuteen suurimmalla osalla potilaista aiheuttaen lisäksi lihavuuteen liittyviä liitännäissairauksia. Tulokset korostavat varhaisemman ja systemaattisemman hoidon sekä väestötason ennaltaehkäisytoimien tarvetta. Neuvolajärjestelmää ja kouluterveydenhuoltoa tulisi kehittää vastaamaan lihavuuden aiheuttamaan kasvavaan resurssitarpeeseen.